Saamattomuusmerkintä nro. 2

Arvatkaa mitä? Aloitin lukemaan Tolkienia uudelleen. Vaikka olisi miljoona muutakin asiaa mitä pitäisi illalla tehdä. Missä kuljimme kerran on sentään ohi, mutta olisin mielummin jättänyt sen keskeneräiseksi, loppu oli masentava. Toisaalta, mitä muuta voitkaan odottaa kirjalta joka loppuu talvi- ja jatkosotiin? Mutta silti, kaikki parhaat hahmot kuolivat. Jotenkin minulla on taipumus rakastua hahmoihin, jotka on alusta lähtien tuomittu tulemaan lahdatuiksi jossain vaiheessa kirjaa.

Spoilereita tulossa, niin että varokaatten.

Ainut mieleen tuleva poikkeus on syy, jonka takia aloin lukea Sormusten Herraa uudestaan: Faramir, Gondorin käskynhaltijan poika. Naa, maailman parhaita hahmoja. Ja siltikin niin surullinen ja ehdottomasti ongelmainen. Äiti kuoli, veli kuoli, isä kuoli... Itse taas haavoittui niin vakavasti, että kaikki olivat varmoja ressukan olevan kuollut ja yrittivät... *kröh kröh* HAUDATA hänet... Aistikaa katkeruus sanan "haudata" kohdalla.

Voitte palata takaisin jos edes lähditte missään vaiheessa: spoilerivaara ohi.

Tulee mieleen kysymys, jota olemme koulukavereideni kanssa toistelleet tästä puhuessamme turhankin paljon: kiinnytkö ihmisiin joilla on ongelmia? Se esiintyi oponkirjassa eräässä persoonallisuustestissä. Ja minun vastaukseni ainakin vaikuttaa olevan kyllä. Se kyllä on tullut todetuksi jo monta kertaa.

Hyvää uuttavuotta (meneekö se yhteen vai erikseen?)

Taas kerran kirjoitan ihan vain ilmoittaakseni, että elämä vie voimat kynältäni. Pitäisi saada luettua kaksi Kjell Westön kirjaa noin kahdessa viikossa. Se ei kuulosta kovin paljolta, kun ottaa huomioon, että ne kirjat ovat suhteellisen lyhyitä eivätkä edes mitään Sormusten herra -kieltä.

Mutta kun niitä hahmoja on ihan liikaa. En pysy perässä niissä, ihanteellinen kirja minulle on kirja, jossa on kolme tai neljä tärkeää henkilöä, korkeintaan siis. Tärkeillä henkilöillä tarkoitan niitä, joiden nimet ja muut sellaiset asiat pitää muistaa. Tämän takia taisin lopettaa fantasiakirjojenkin lukemisen.

Sitä paitsi olen saanut huomata, että paineen alla minun on mahdoton lukea mitään. Aina kun ajattelen tarttuvani kirjaan ja aloittavani lukemisen, alan äkkiä ajatella esimerkiksi nallea, joka edelleen odottaa neulojaansa pöytäni laidalla ihan yksin. Ja lopulta päädyn neulomaan sitä pari uutta kerrosta ja kirjoittamaan päiväkirjaani. Epätoivo iskee ja silleen.

Olen kyllä saanut jotakin aikaan, mutta se on taas sitten sen tasoista, että se ei kestä paivänvaloa ei niin yhtikäs yhtään. Niin että jos olette kytänneet tätä blogia ja ajatelleet että "milloinkas se kirjoittaa taas", mitä epäilen suunnattomasti, tietäkää tämä. Vanhoja tekstejä minulla on, joten niitä saatan jossain vaiheessa julkaista, mutta en nyt. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että todennäköisesti luen ne ja heitän takkaan sen enempiä miettimättä.

Onneksi meillä ei ole takkaa.

Taivas

Katson kun näen

ja näen kun katson

voiko kauniimpaa ollakaan?

Täydellinen sinä on elämäni suurin lahja.

Kukat sylissäni eivät herkeä nauramasta

kun olet läsnä.

Ja vaikka minä en nyt katsoessa sinua näe,

en nähdessä katso sinun suuntaasi

tiedä silti, että näen sinut aina kun en katso.

Hengityksesi varjo olkapäälläni vielä säilyy.

Sinulle, rakkaimpani.

Ja näin näemmä alkoi tämän haasteen tekeminen. Kuva yläpuolella kuuluu saman otsikon alle ja siinä poseeraa rakas pieni Auðurini, jolle olen kehnoilla ompelutaidoillani yrittänyt värkätä mekkoa. Tämän kertominen oli tärkeää henkiselle hyvinvoinnilleni.

Ja nyt juuri tuli sellainen olo, että mitä hittoa minä oikein olenkaan taas kirjoittanut voi hiisi hiisi hiisi. Kirjoittaa nyt jostakin rakastuneesta silloin kun kuuntelee Maamme-laulua synteettisen, japanilaisen äänen laulamana... Alas on vajottu. ^-^"

100 themes challenge

1. Chores
2. Happy
3. Life
4. Relationship
5. Play
6. Toy
7. Fairy
8. Computer
9. Famous
10. Emotion
11. Run
12. Fear
13. Gamble
14. Christmas
15. Animal
16. Wild
17. Morning
18. Loneliness
19. Friend
20. Pet
21. Grow
22. Japan
23. Britian
24. World
25. America
26. Flag
27. Cigarrette
28. Man
29. Earth
30. Boredom
31. Sweet
32. Smile
33. Pray
34. God
35. Love
36. Hold
37. Hug
38. Wings
39. Wrong
40. Right
41. Tears
42. Hope
43. Night
44. Star
45. Courage
46. Police
47. Ice Cream
48. Pup
49. Ireland
50. Jungle
51. Plains
52. City
53. Farm
54. Horse
55. Woman
56. Mother
57. Father
58. Grandparents
59. Mad
60. School
61. Freedom
62. Eagle
63. Falling
64. Dream
65. Reality
66. Purple
67. Blue
68. Red
69. Pink
70. Rainbow
71. Rain
72. Snow
73. Park
74. Fall
75. Lake
76. Ocean
77. Under
78. Pay
79. Adulthood
80. Teenager
81. Capital
82. Contentment
83. Numbers
84. Space
85. West
86. East
87. Tropical
88. Wind
89. Fly
90. Tree
91. Drowning
92. Chengosam
93. Kimono
94. Tradition
95. Vulnerable
96. Forever
97. Heaven
98. Warm
99. Cold
100. Heart

Jollekulle saattoi tulla äkkiä sellainen olo, että mitä. ihmettä. Antakaas kun selitän.
Tätä kutsutaan 100 themes challengeksi, suomeksi se on "100 teeman haaste". Ideana on tehdä jotain taidetta, kirjoittaa, neuloa, piirtää, maalata, valokuvata... Ja antaa tekosilleen nimeksi näitä listattuja sanoja. Yksi työ jokaisesta aiheesta. Tämä on lähtöisin DeviantArtista, tarkkaan ottaen täältä. Sieltä löytyy viisi sanalistaa, joita saa yhdistellä mikäli näkee sen tarpeelliseksi. Itse käytin viidettä listaa ja korvasin kaksi teemaa muiden listojen sanoilla, joilla oli sama numero. Katsotaan, miten tämä lähtee toimimaan vai lähteekö ollenkaan. ^___^" Suurimman osan/kaikki aion kirjoittaa tavalla tai toisella, mutta jos saan nyt yhtäkkiä kauhean hulluuskohtauksen jonka alaisena osaan piirtää, saatan piirtääkin jotakin. Vähän kyllä epäilyttää. ^u^

Niin ja vielä se, että aion suomentaa nuo aiheet kunhan laitan ne otsikoiksi. :3

Omenaviinietikkakurkkupurkkitehdastyöläinen.

Nyt ei tunnu runon kirjoittamiselta. Tuntuu lähinnä, että maailmankuvani rajoittuu yhteen ikävästi kalahtaviin ja liikkuessaan naksuviin sanoihin, jotka eivät edes ole sellaisia hyvällä tavalla.
Matematiikan tunnilla huomasin aloittaneeni taas erään äitini minulle opettaman pelin pelaamisen. Sellainen viivapeli, olen joutunut huomaamaan että minun ei kannata selittää sitä, kukaan ei ymmärrä. Tai ainakaan ne kaksi koekaniiniani eivät ymmärtäneet.
(Sain muuten uuden ennätyksen viivojen määrässä.)
Ärsytti vähän itseäkin. Matematiikan sijaisemme on varsin herttainen olento, mutta täysin kykenemätön kurinpitoon. Lähinnä säälin häntä, ja tunnen omituista sielunsisaruutta häneen. Osaan helposti kuvitella itseni siihen rooliin, meluavan luokan eteen yrittämään epätoivoisesti vetää tunnin kunnialla loppuun ja lopulta vain laskemaan aikaa kellon soimiseen. En uskalla edes ajatella muita luokkia hänen kimpussaan, me sentään olemme kiltihköjä. Hissukkaluokka, kuten rakas, pian entinen, historianopettajamme meitä kutsui. Hah, olisipa vain nähnyt sen, kun hän oli poissa ja saimme olla keskenämme...
Mutta kun kaikki meluavat, keskittyminen on vaikeaa. Se peli ei vaadi kovin suurta aivokapasiteettia.
Ai otsikko? No, se vaati juuri sen verran aivojeni harmaata mönjää, kuin minulla on herätessäni käytössä.
Ei siis kovin paljoa.


"Niinhän sitä luulisi, että ihminen on ainoa varteenotettava laji maan päällä", kissa sanoi halveksuen. "Tämänpäiväinen käyttäytymisenne tuntui kuitenkin osoittavan miltei päinvastaista, jos saan sanoa."

Elämän leikkiä, lapsuuden rajoja

Maailman ja ihmisen väliin
tarvitaan jotain kovaa,
huojuva torni josta vedetään
yksi kerrallaan palasia pois
ja hitaasti silmät tottuvat
pimeään valoon
katsomaan siihen värähtämättä.
Tarvitaan värillinen pleksilasi
jonka voi hajottaa
ja työntää sirpaleet irti yksitellen.
Minä en usko, että sukkapuikolla voi tappaa ihmisen.
En ennen kuin saan nähdä uhrin.

Abstraktit käsitteet uppoavat syvemmälle

Miksi nousisin?
Miksi sietäisin neonvalojen leikkiä päivästä toiseen
kun minulla olisi paljon tähdellisempääkin tehtävää?
Miksi tarttuisin tupakansavuun kuin elämänlankaan
kun haluan vain elää tavallisena ihmisenä?
Miksi uskoisin sinun juopuneita sanojasi
kun minut on opetettu epäilemään ja kaipaamaan?
Miksi kaipaisin?
Minulla on jo kaikki mitä tulen koskaan saamaan.