Omenaviinietikkakurkkupurkkitehdastyöläinen.

Nyt ei tunnu runon kirjoittamiselta. Tuntuu lähinnä, että maailmankuvani rajoittuu yhteen ikävästi kalahtaviin ja liikkuessaan naksuviin sanoihin, jotka eivät edes ole sellaisia hyvällä tavalla.
Matematiikan tunnilla huomasin aloittaneeni taas erään äitini minulle opettaman pelin pelaamisen. Sellainen viivapeli, olen joutunut huomaamaan että minun ei kannata selittää sitä, kukaan ei ymmärrä. Tai ainakaan ne kaksi koekaniiniani eivät ymmärtäneet.
(Sain muuten uuden ennätyksen viivojen määrässä.)
Ärsytti vähän itseäkin. Matematiikan sijaisemme on varsin herttainen olento, mutta täysin kykenemätön kurinpitoon. Lähinnä säälin häntä, ja tunnen omituista sielunsisaruutta häneen. Osaan helposti kuvitella itseni siihen rooliin, meluavan luokan eteen yrittämään epätoivoisesti vetää tunnin kunnialla loppuun ja lopulta vain laskemaan aikaa kellon soimiseen. En uskalla edes ajatella muita luokkia hänen kimpussaan, me sentään olemme kiltihköjä. Hissukkaluokka, kuten rakas, pian entinen, historianopettajamme meitä kutsui. Hah, olisipa vain nähnyt sen, kun hän oli poissa ja saimme olla keskenämme...
Mutta kun kaikki meluavat, keskittyminen on vaikeaa. Se peli ei vaadi kovin suurta aivokapasiteettia.
Ai otsikko? No, se vaati juuri sen verran aivojeni harmaata mönjää, kuin minulla on herätessäni käytössä.
Ei siis kovin paljoa.


"Niinhän sitä luulisi, että ihminen on ainoa varteenotettava laji maan päällä", kissa sanoi halveksuen. "Tämänpäiväinen käyttäytymisenne tuntui kuitenkin osoittavan miltei päinvastaista, jos saan sanoa."